Murhatun merirosvon vaimon tarina
Laivan miehistö oli masentunut. Heidät oli petetty. Kaikki eloonjääneet
olivat kokoontuneet kannelle. He tiesivät, että yksi joukon jäsenistä oli tuo
selkään puukottaja. Kuului vaimea narahdus ja kaikki katselivat, kuinka
kapteenin hahmo kuroutui tummanpuhuvana kajuuttansa ovelle. Kapteenin katse
kiersi liki hattunsa reunaa. Hän tutkaili syyttävin katsein miehistöä ja minua.
Hiljaisuuden vallitessa kaikui korviin vain kapteenin puhe kautta meren
huminan. ”petturille kuolema” oli lorun lopetus. Puheen jälkeen kukin kulki
kolkilleen haavojansa paikkaamaan. Ilta oli hiljainen. Kaikki tarkkailivat
toisiaan syyttävin silmin. Minä kuljin laivan korotetulle takaosalle ja jäin
tuijottamaan aavaa, rannatonta merta jonka tuuli silpoi pinnasta säröiksi.
Katsoin hiljaiseen taivaanrantaan ja tunsin liikettä takanani, kapteeni,
mieheni. Hän tuli lähemmäs ja lähemmäs minua. Käännähdin ja tunsin viiltävän
piston kyljessäni, hänen miekkansa lävisti kylkeni. Silmieni sumetessa hirvittävä
viha valtasi minut. Se viha, kun rakastamasi mies tappaa sinut vasikkana, hän
johon luotin. Vihan vallassa nostin
miekkani esiin ja valmistauduin taisteluun, mutta sain osakseni lähinnä kauhun
jähmeitä katseita. Miehistö ryntäsi paikalle. Kaikkien tuijottaessa tajusin sen
kuinka kapteenin miekka sojotti vuotavassa kyljessäni. Raivoni yltyi. Taisteli
kuin hurmiossa ja tapoin kaiken joka tielleni tuli. Huomaamattani kapteeni
pääsi lähelle ja tarttui miekkaansa. Hän nosti minut miekankahvasta ja nosti
minut laidan yli. Sitten hän päästi irti. Laiva lipui pois, kun ruumiini vajosi
yhä syvemmälle ja syvemmälle. Tiedosti vajoavani ja, että verivana värjäsi
vettä perässäni ja sen, että olin lakannut hengittämästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti